Pekingin lihistä

0

Suomalaisen ruokakulttuurin kirjo ei ehkä päätä huimaa mutta on täälläkin jotain josta on (tai oli) syytä olla ylpeä. Ei, se ei ole karjalanpaisti vaan nakkikioski!

Ensin lähdettiin Kiinaan vauhdilla. Nyt Kiina tulee tänne vielä vauhdikkaammin. Luonnollisesti asiassa on hyvät ja huonot puolensa. Keskittykäämme rakentavasti niihin jälkimmäisiin.

Vieläkin meitä mietityttää suuren ja kauniin Berlusconin täysin tuulesta temmattu väite suomalaisen keittiön köyhyydestä. Eihän se edes pitänyt paikkaansa! Onhan meillä karjalanpaisti, piirakat ja kalakukko… ja…vaikka mitä muuta!

Oli miten oli mutta yksi suomalaisen ruokakulttuurin vahvuuksista on unohdettu täysin tässä keskustelussa. Se on nakkikioski eli spudari.

Vielä muutama vuosi sitten kääntyessäsi mistä kadunkulmasta tahansa sipulihakkeen, kurkkupikkelsin ja rasvakeittimen sulotuoksut leijailivat nenään ja suorastaan vaativat nautiskelijaa luukulle. Atomilihis oli rapsakka pinnalta ja mehukas, kaikkine mahdollisine täytteineen, sisältä. Se tursusi kaloreita ja vitamiineja.

Muutama vuosi sitten tapahtui jotain kummallista. Spudarit hävisivät. Luukku ei auennut edes prime-time aikaan eli kello 3-5 yöllä. Oliko syynä talouskasvun nurja puoli vai Hammamin Pizzan vahva esiinmarssi. Yökansa näki nälkää, joi nälkäänsä ja tappeli vielä kovemmin. Sitten spudarit ilmestyivät takaisin ja onnellinen yössä saattoi itsensä jälleen luukulle kuola suupielistä valuen.

Mutta kuka se sillä luukussa nyt hymyili?! Sehän on ulkomaalainen – ettei ole vielä kiinasta?! Välittömästi alkoi alahuuleni väpättää. Tämä oli katkera pala. Haluamme sittenkin sen Annelin takaisin – mitä siitä vaikka hän oli vanha ja ilkeä, ylipainoinen ja hikoileva… Alkujärkytyksestä toivottuani sain kakistettua tahtoni ilmoille.
– mitä sinä sano? Oli välitön vastaus.
– Atomilihis kaikilla mausteilla, ei valkosipulia ja törkeän iso ja kylmä maito!
– mitä sinä sano?
– no voi helvetti…
piti osoittaa tussilla piirrettyä lappua seinässä enkä voinut olla alkuunkaan varma näkikö puolitoistametrinen kaveri sitä ollenkaan tiskin toiselta puolen. Takaraivossa kalvoi epäilys – tuleeko oikea annos ollenkaan tämän kielikurssin jälkeen? Makkaraperunoita en ainakaan syö. Kaveri hävisi näköpiiristä. Nälkäkin jo oli.

Virnuileva naama ilmestyi epäilyttävän nopeasti luukkuun takaisin paperikäärö kädessään.
– Mauste?
– Laita kaikki, runsaasti ketsuppia eikä sitten valkosipulia missään muodossa.
– Mitä sano?
– Ei saatana…laita ketsuppia…KETSHUP!!
– aaa, muuta…

Kaiken kakistelun ja vänkäämisen jälkeen istuin katukiveykselle tutkimaan herkkua. Lihis se oli mutta pieni kuin postimerkki. Kova ja haalea. Jonkinlaisen makkaranpalan takana näkyi vähän punaista. Toivoin että ketsuppia. Raikkaasta salaattisilpusta kunnon majoneesistruuttauksella ei ollut merkkiäkään… Saatika sitten häränsilmä munasta. Kovin oli mielikuvitykseton ja nahkea lätyskä. Nälkäänsä sitä söi pari haukkua. Elämys huuhdottiin taskulämpimällä, eilisen päiväyksen maidolla. Että korpesi. Ja se kiinalainen vielä kehtasi hymyillä sillä luukussa kun ojensi! Anneli ei hymyillyt mutta lihiksen se teki muistelin katkerana.

Kokemus oli järkyttävä. Leimasin tapauksen satunnaiseksi kulttuurien yhteentörmäykseksi – tällä kertaa suomalaisen nakkikioskin muodossa. Hiljalleen kuitenkin epämiellyttävä totuus alkoi valjeta kaikessa kamaluudessan. Kyyristyit mille luukulle hyvänsä ja aina siellä oli virnuileva kiinalainen sähläämässä ympäriinsä!

Ei minulla kiinalaisia vastaan mitään ole. Eikä varsinkaan kiinalaista ruokaa. Sehän on loistavaa. Kerran sain maistaa Pekingin ankkaa – oli kuin maistaisi palaa taivasta. Mutta nyt oli suutari hirvittävän pitkällä lestistään. Ei Kiinassa ymmärretä mitään lihiksen päälle. Pekingin-lihistä ei ole olemassakaan. Se ei mene niin.

Ne harvat paikat jossa voit nähdä vielä Annelin hikoilemassa, ovat ilmeisesti alistuneet kohtaloonsa ja tarjoavat täysin ala-arvoista kuivaa moskaa jota koirakaan ei saa järsittyä. Kukaan ei enää kilpaile laadulla. Kukaan ei enää sekoita omaa chili-majoneesia jota jokainen haluaa mainostaa kahvipöydässä. Mistä ihmeestä ne miniatyyrilihikset ovat edes tulleet markkinoille? Toivatko ne nekin sieltä kiinasta?

Olen vahvasti sitä mieltä että ainutlaatuisen upea spudari-kulttuurimme on suuressa vaarassa luhistua. Onko kenelläkään rohkeutta nousta kapinaan?

1 tähti2 tähteä3 tähteä4 tähteä5 tähteä (Anna arviosi, kiitos.)
Loading...
Laita hyvä jakoon.

Kirjoittajasta

Kommentoi